Tehtävänä oli ommella essu, jonka tuli noudattaa taso- ja poikkileikkauskuvia. Kilpailutehtävä julkaistiin hyvissä ajoin, ja sen tekemistä sai ja pitikin harjoitella etukäteen. Kuulostaa reilulta ja selvittävissä olevalta tehtävältä, mutta totta kai minulle tuli ensimmäisen vuoden opiskelijana mutkia matkaan. Minä inhoan harjoitella. Ennemmin teen jutun kerran ja huolella enkä tuhlaa aikaani turhanpäiväisiin ompeluihin. Kaikista ärsyttävintä oli, että yrityksestä huolimatta sain kuulla, kuinka millin vinoon menneet ompeleet eivät kelpaa ja kuinka oikeissa kilpailuissa menettäisin samalla touhulla hirvittävästi pisteitä.
Kilpailun päämääränä oli valmistaa virheetön ja kaikin puolin täydellinen tuote. Minä en usko täydellisyyteen. Kukaan ei voi suoriutua ikinä mistään täydellisesti. Lähelle voi päästä, mutta miksi sinne edes pitäisi pyrkiä? Täydellisyyden tavoittelu saa ihmisen vain suorittamaan, ja tällöin myös ahdistumisriski kasvaa. Haasteita pitää totta kai olla, mutta ei tylsiä haasteita. Täydellinen essu tehtävänantona ei ainakaan lisää innostuneisuutta ja iloa tekemisen aikana. Kyseessä on hyvin mekaaninen ja liian järjestelmällinen tehtävä. Miksei kilpailussa voitaisi suunnitella omaa essua tai tehdä luova aikaansaannos käyttämällä yhteensointuvia kankaita? Nykyisestä kilpailusta puuttui täysin kaikki hauskuus.
Tuli myös mielikuva, että kilpailussa koitetaan esittää parempaa mitä oikeasti on. Opettaja kertoi minulle, miten kaikki hankalat kohdat tulee tehdä, ja ilman kaikkea sitä informaatiota olisin ollut ihan pihalla itse kilpailussa. Siksi minusta tuntuukin, ettei kilpailun aikaansaannos ollut kokonaisuudessaan edes omaa ansiotani. Nyt päästään taas siihen kysymykseen, miksi pitää harjoitella etukäteen. Eikö juuri silloin mitata todellista taitoa, kun mennään sellaisina kuin ollaan ja valmistetaan vasta kilpailupaikalla annettu tehtävä? Olisihan sekin typerää, jos historian opettaja kertoisi koetta edeltävänä päivänä aikovansa kysyä vaikkapa toisesta maailmansodasta. Tällöin opiskelijat lukevat vain kyseisen aihealueen ja voivat menestyä, vaikka eivät tietäisi mistään muusta mitään.
Ei mutta kyllä minulla oli ihan hauskaakin kilpailuun valmistautuessa. Hauskuus tehdään vaikka väkisin vetämällä koko homma vitsiksi ja unohtamalla kaikki viralliset termit ja säännöt. Minulla on mielenkiintoisia sanavalintoja sotkuisessa työjärjestyksessäni (, joka on varmasti aivan pielessä näin by the way), minkä vuoksi vain ja ainoastaan minä pystyn ymmärtämään omaa pohdintaani.
Itse kilpailu oli ihan mukavaa vaihtelua tavalliseen koulunkäyntiin. Sai oikein luvalla lintsata, kuunnella Minnan elämänviisauksia, matksutella koulun piikkiin, rupatella kanssakilpailijoiden kanssa ja kohdata uusia haasteita. Lähdin Minnan kanssa päivää ennen Seinäjoelle, yövyimme hotellissa ja aamulla suuntasimme koulutuskeskus Seduun, jossa kilpailut järjestettiin. Aamulla ennen kisan alkua oli koskettava puhe, jossa jopa meitä kilpailijoita ylistettiin siitä, että olemme innokkaita käsityöläisiä kulttuurialaa lyttäävässä maailmassa, ja ilman osallistumistamme koko kilpailua ei voitaisi pitää. Essua oli aikaa valmistaa kuusi tuntia, ja oikeastaan säädin sen koko ajan. Ei mennyt ihan nappiin, enkä saanut edes koko essua valmiiksi. Ja sormet olivat kipeät loppuviikon, sillä höyryttelin aina vahingossa silitysraudalla sormille, hehe. Ei siinä kuitenkaan mitään.
